|| MYRÄKKÄ

8-vuotias / kulkukissa / soturi

"When it rains, it purrs like hell."

Myräkkä on alun perin koulutettu soturiksi, ja sitä se on jatkanut myös kulkurina – se kulkee ihmisasumuksilla ja jopa kaupungissa tottuneesti, mutta varman varovaisesti. Se voi maksusta noutaa erilaisia tarve-esineitä muille kulkureille (ja miksei Yhteisökissoillekin, jos ne osaavat tämän etsiä), ja voi tulla saattamaan ja turvaamaan muiden kulkua minne sitä tarvitaan. Henkivartija on liian pramea nimitys, mutta palkkasoturi liian karski – Myräkkä kun ei tee mitä tahansa vain pelkkää maksua vastaan. Myös maksu, mitä se ottaa vastaan eri tehtävistä, saattaa vaihdella radikaalisti.

Se on kokenut tappelija ja on sanottu selvineen hengissä ihmisen kanssa – mutta Myräkkä osaa myös lukea ihmisten vanhaa kieltä. Se kunnioittaa ihmisen voimaa, ja on varma kumppani haastavissa tilanteissa.

Myräkällä on mainetta sekä Yhteisössä että kulkureiden parissa.
Kulkurina se on ollut vähän päälle puolet elämästään – se tiedetään maineeltaan kokeneeksi kissaksi, joka karskista ulkomuodostaan ja puheistaan huolimatta hoitaa sen, mikä on sovittu. Se pitää heikompiensa puolta, mutta tiedetään tekevän yhteistyötä myös satunnaisesti Yhteisöön kuuluvien kanssa. Se ei ole aktiivisesti pahansuopa, mutta ei se ole syyttä Yhteisöstä pois laitettu.

Yhteisössä se eli päälle 3-vuotiaaksi; se on ennen kaikkea Neuvoston jäsenen, oman enonsa, murhaaja. Varsinkin vanhemmat ja aristokraattiset kissat ovat seikasta varmasti hyvin tarkasti tietoisia, ja asia säilyi jonkin aikaa pinnalla erilaisten huhujen muodossa. Yhteisössä kasvaneet ja Myräkän silloin tunteneet voivat tietää tämän alkuperäisen nimen.

Viimeistään nähdessään punaisen nippusiteen Myräkän vasemmassa etukäpälässä Yhteisön jäsenet ja Yhteisön tavat tuntevat tietävät tämän rikoksen, ja ehkä sitä myöten tunnistavat Myräkän.

Vaikutelman Myräkkä kertoo yleensä ulkonäöllään, ja se on sen suurin panssari, viimeinen muuri. Myräkkä on kokemuksellaan tunnettu, ja sen voi luulla eläneen koko elämänsä kulkurina; niin tottunut se on nykyiseen olotilaansa. Sen sanat ovat karuja ja joskus tylyjäkin, mutta vanhempaan ikään päässyt kulkuri on laittoman hyväntuulinen ja huumorintajuinen – sillä on oma moraalikoodistonsa, jota se ei riko, mutta jonka rajoja ei myöskään jaa muiden kanssa. Se ei ole omien sanojensa mukaan isällistä tyyppiä – ennemminkin kurja setä -, mutta Myräkkä osaa olla luonteva pentujen kanssa.

Olemus Myräkällä on kokenut ja itsevarma – siitä saa aidon kuvan, vaikka se ei tietysti kaikille jaa henkilökohtaisia tuntemuksiaan. Sillä ei ole valehtelijan ääntä, eikä se esitä muuta kuin se on – hyvässä ja pahassa. Se kantaa itseään lähes pelottomasti, mutta ei tyhmänrohkeasti. Sillä on käheä, rikkinäinen äänenlaatu, karua elämää nähnyt.

Punaisen nippusiteen kertoman rikoksen vuoksi kissa taustastaan riippuen voi nähdä Myräkän eriväristen lasien läpi, eikä sen opi tuntemaan kuin tutustumalla.

Myräkän koosta voisi nopeasti tehdä johtopäätöksen, että paremmissa oloissa Yhteisössä se olisi raskastekoinen ja painava – nyt sen korkeus yhdistettynä painoon tekee siitä hieman luihun, jos ei jopa laihan oloisen. Sillä on kuitenkin massaa tarpeeksi pysyäkseen terveenä.

Myräkän piirteissä on tiettyä terävyyttä ja jyrkkiä kulmia, ja sen kehosta ja erityisesti kasvoista näkee eletyn rajun elämän. Myräkän kasvot ovat leveät ja keskipitkät, sen leuka voimakaslinjainen ja selkeästi pidempää karvaa keräävä. Korvat ovat suuret muuhun ruumiisen nähden, ja niiden kärjissä ovat tuntomerkkimäiset karvatupsut – mikäli kissarotuja olisi vielä olemassa, Myräkän tunnistaisi Maine cooniksi. Käpälät ovat melko suuret ja pyöreät, ja häntä on tuuhea ja pituudessaan näyttävä – Myräkän hännänpää yleensä roikkuu melko laiskana jopa hännän ollessa pystyssä tehden hännästä toisinaan hieman kysymysmerkin.

Myräkän silmät eivät ole mitenkään erityisen suuret muuhun päähän nähden, mutta sen katse on intensiivinen ja sitä on moitittu tuijottavasta tavastaan katsella muita. Myräkän ainoa silmä on sininen, ja väriä ympäröi silkka musta.

Myräkän turkinlaatu voisi olla parempi jos se olisi osa Yhteisöä – se on karkea ja hivenen sotkuinen ja mattaantunut, mutta Myräkän yleisilme on enemmänkin romuluinen ja karusta elämästä kertova, ei saastainen. Myräkällä on pidempää turkkia erityisesti kaulan ja niskan alueella muhkeana kaulurina, jota se ei ole iän myötä menettänyt. Häntä niin ikään on tuuhea, mutta kovasta elämästä kärsinyt sekin. Myräkkä veistelee yleensä parrastaan karvaa pois. Karva on hieman pidempää myös vatsan alueella.

Väritykseltään Myräkkä on tumma vaaleilla savunkaltaisilla kuvioilla (Black smoke), tumma naama yhdistettynä vaaleaan kauluriin. Väritys on pääosin harmaata, joskin sävy taittuu kylmään harmaaseen lämpimän sijaan.
Myräkän kasvoissa erityisesti suun, kuonon ja silmien alueella on selkeästi vaaleampaa karvaa, joka tekee siitä harmaantuneen näköisen – kova elämä, ikääntyminen ja stressi ovat saaneet efektin aikaan.

Vaatetusta Myräkällä on hyvin vähän jos ei ollenkaan - ainoa selkeä vaate sillä on silmälappu, joka peittää melkein kokonaan sen toisen puolen kasvoista puhjenneen silmän puolelta. Kesällä Myräkkä saattaa olla pitämättä silmälappua ollenkaan, mutta talvisin se on melkein vakiovaruste kylmää ja pakkasta vastaan.

Kulkurin elämänlaadun vuoksi Myräkän arvet näkyvät sangen selkeästi – ja niitä piisaa. Erilaisia jälkiä löytyy kaikkialta, mutta kasvot ovat saaneet pahimman osuman ajan saatossa – kenties näkyvin piirre on, että Myräkällä ei ole oikeaa silmää enää ollenkaan - silmäkuoppa on arpeutunut täysin kiinni.

Vasemmassa etujalassa se kantaa punaista nippusidettä – väri on ehkä hieman ajasta kulunut, mutta siitä ei ole epäilystäkään niille, jotka Yhteisön rangaistuksesta tietävät.

Myräkkä on.
Sen luonnetta on vaikea niputtaa sanoiksi – se on menneisyytensä ja kokemustensa summa, mutta silti jotain enemmän, vähemmän. Sen karuudessa elää huumori, joka taittuu sarkasmiksi – se ivaa, mutta vain saadessaan sellaista itse osakseen. Sen kuori on kiveä, johon itse tehdyt reiät ovat sen hyväksymiä; se ei pidä muiden tulkinnoista siitä, mitä sen pitäisi olla. Sitä ei kiinnosta muiden odotukset siitä, miten pitäisi käyttäytyä tai olla. Se ei osaa miellyttää, ja haastaa riitaa ärsyttävän tietoisena omista kyvyistään. Siinä elää tietty häpeilemättömyys, joka nousee omaa henkilökohtaista moraalia vasten.

Askeleessa on jotain provosoivaa – se on selviytyjä, mutta ei viattomien kustannuksella. Se kykenee tappamaan, mutta ei huvikseen – vaikka muuta saattaa väittääkin. Se mitä saat, on totta – valheet ovat vain oikotie suoraan kuolemaan. Haasteet ovat osa elämää, ja Myräkkä on jääräpäinen; sen on vaikea luovuttaa, mikäli on tehnyt jonkun päätöksen. Sillä on kuitenkin kykyä jäädä odottamaan, jollain petomaisella vaistolla se vain tietää.
Se ei muistele mennyttä; elo merkitsee tässä hetkessä, eikä menetettyä saa takaisin. Se on realisti muuta maailmaa kohtaan, mutta pessimisti mitä itseensä tulee. Se ei taivu, ei suostu murtumaan, ei pyytämään apua – se pärjää itse tai sitten kuolee.

Ehkä Myräkkä haluaa uskoa, ettei se tarvitse apua.
Ehkä se uskoo, ettei ansaitse sitä.

Taide ja musiikki uppoavat syvälle ja avaavat lukkoja, joiden olemassaolosta se ei suostu puhumaan. Se ei ota ketään lähelleen, jos se merkitsee kipua heille – kipua hänelle. On paljon helpompi olla yksin, olla vastuussa itsestään ja muista vain hetken verran.
Herkkyys asuu siinä, lähempänä pintaa kuin se myöntää. Lempeäkin se on, mutta vain rentoutuessaan, kun se luulee ettei piirrettä tunnisteta. Se kuuntelee ennemmin kuin puhuu itse, se osaa olla läsnä tässä, koska menneisyyteen ei ole turvallista mennä. Sillä on syvä moraali, jossa ovat kaikki harmaan värit.

Jos sillä olisi lapsia, se rakastaisi niitä ehdoitta.
Se näkee itsensä jokaisessa pienessä ja surkeassa.

Se kokee empatiaa kaikissa väreissä, mutta ei sääli. Sillä on kyky antaa neuvoja ja ohjeita, mutta sanottuaan ne se ei auta toista ottamaan askelta. Se tietää, että se on otettava itse.

Se antaa anteeksi helpommin kuin kukaan uskoo, mutta ei koskaan lakkaa kuristamasta itseään. Se tietää kaikkien vain selviytyvän, ja ymmärtää.

Se ei tarkoita, että Myräkkä olisi kiltti.
Se tarkoittaa vain, että se olettaa pahimman tapahtuvan, aina. Ettei se luota. Se on hyväksynyt sen osakseen. Se on jämähtänyt yksinäisyyteensä. Siihen on helppo kuolla. On helpompi tarttua kuoreensa ja olla selviytyjä, olla olematta osa mitään Yhteisöä. Sen on vaikea tehdä yhteistyötä, sillä se on tehnyt päätökset aina yksin.

Myräkkä on tappanut ja pystyy siihen yhä. Sen raivo on vaarallista noustessaan syvemmältä kuin mikään – se ei saa sitä tekemään mitään harkitsematonta, ei muuttumaan toiseksi. Se ottaa vastuun teoistaan, eikä se tee mitään veritekoa nauttiakseen.

Sen luonne on sen nimi; sen tuulet voivat tulla mistä vain jättäen keskelle vain syvän rauhan. Mitä saat on sinusta kiinni.

Myräkkä ei muista paljoakaan vanhemmistaan.

Ne katosivat toinen toisensa perään vailla tietä, jota pentu olisi voinut seurata – sillä ei ollut pentuesisaruksia, ei yhtäkään tuttua sydämenlyöntiä.
Se muistaa lämmön, mutta se on vierasta lämpöä.
Se muistaa yksinäisyyden, joka ehti tehdä pesän.

Myräkän onneksi sen eno, emonsa veli, ja tämän puoliso olivat niin ikään saaneet pentuja samoihin aikoihin – se otettiin joukon jatkoksi, pieneksi ja kurjaksi, ja Myräkän kasvu oli mitä sattui johtuen sen rankasta elämänalusta, mutta myös toissijaisesta asemasta perheessä. Se nimettiin Malitiaksi, eikä se ollut mikä tahansa kujakolli – sen eno oli nimeltään Archanum, ja Archanum oli Neuvoston jäsen.

Archanum oli asemassaan hyvä, mutta ankara – sillä oli tahdonvoimaa siirtää vuoria, ja se sai tehokkaasti aikaan kaiken, mihin vain päätti ryhtyä. Archanum oli myös hankala muille Neuvoston jäsenille niin tahtoessaan – mutta älykkyytensä turvin se ei koskaan asettanut asemaansa liikaa vaaraan. Vain tarpeeksi, jotta se sai idätetyksi epäilyksen muiden mieliin, oli käsiteltävä asia mikä hyvänsä.
Archanum vaati itseltään paljon ja uhrasi myös paljon saavuttaakseen sen paikan, jonka mielessään ansaitsi – ja omien sanojensa mukaan petasi kaiken myös tulevalle jälkipolvelleen, erityisesti pojalleen, mutta myös Malitialle. Olihan sisarenpoika kuin omaa verta... ja siten muovattavissa... kasvatettavissa oikeaan paikkaansa.

Malitian perhe-elämä oli ankaraa jo ulkopuolisten silmissä; Archanum tuhosi ja hallitsi, altisti nuorempansa omille ajatuksilleen, kasvatti itsensä näköiseksi. Vahvuus ei ollut pelkästään fyysistä, mutta myös henkistä – hänen veressään oli mahdollisuus kaikkeen, jopa Malitian kohdalla.

Malitia taittui ensin, aivan nuorena. Se oli pentuna mykkä ja seurasi vain serkkujaan kaikkialle joukkionsa pienempänä. Siitä olisi voinut tulla täydellinen väline ja ase... mutta Malitian onneksi sen ympärillä oli myös muita, jotka veivät ajatukset pois perheestä, tarjosivat muita vaihtoehtoja.

Yksiä merkittävimpiä näistä persoonista oli samanikäinen Nepeta. Narttu oli ystävä alusta lähtien – oikea ja aito ystävä, ei verisiteen painostama, ei minkään arvon kuljettama. Olisi vain luonnollista heidän pariutua hetkeksi keskenään vain ymmärtääkseen, ettei heidän välillä iskenyt sellainen kipinä – ja Malitian tapauksessa tämä ymmärsi, etteivät nartut saaneet sellaista hänessä edes aikaan.

Kokeilu ei poistanut mitään heidän väliltään, mutta loi jotain uutta.

Mitä enemmän Malitia löysi itseään, sitä vähemmän hän halusi miellyttää.
Mitä enemmän hän kapinoi, sitä vähemmän hän oli enonsa kuva.

Archanum ei tietenkään pitänyt muutoksesta – ei tietenkään! – mutta Malitian kasvun tuoma vahvuus kiehtoi sitä juuri sillä pirullisella tasolla, jota vanhempi kolli oli. Mitä enemmän hän yritti hallita, sen rajummin Malitia pisti vastaan – ja sitä enemmän hän kasvoi ja vahvistui.
Archanum näki uhmassa vain mahdollisuuksia sen sijaan, että olisi ymmärtänyt pelätä.

Yksinäisyys teki tilaa raivolle siinä pesässä, joka Malitian sisällä mylläsi; se oli opetettu vihaamaan kulkureita, mutta jo ihan periaatteesta se ei suostunut tekemään enonsa tahdon mukaisesti. Malitia näki yhä selvemmin, miten Archanum yritti viedä läpi tahtoaan siitä, että kulkurit lopetettaisiin lopullisesti – tai viimeistään pakotettaisiin elämään osana Yhteisöä, toisen luokan kansalaisena.
Ihan kuten Malitia itse oli.

Ehkä juuri siksi Malitia otti kontaktia kulkureiden kanssa. Ehkä juuri siksi Malitia päätyi auttamaan Yhteisössä eläneitä pahnojen heikompia - koska näki niissä itsensä. Se oli kaunis vale, jonka Malitia itsekin tiesi - ei se koskaan kuvitellut olevansa sankari, ei edes puolikas. Mikä tahansa ärsytti enoa, sen Malitia myös teki.

Se haluaisi sanoa, että teki tekemänsä muiden vuoksi, pelastaakseen jonkun nimettömän ramman, jonkun viattoman kulkurin.
Se haluaisi sanoa tehneensä välttämättömyyden, ettei Yhteisö joutuisi vääriin käpäliin.
Se haluaisi olla parempi kuin mitä onkaan...
... mutta se muistaa vain villin raivon ja uhman. Että voisi todistaa voimansa. Että pääsisi pois.

Archanum oli opettanut Malitialle kaiken osaamansa soturina olemisesta, jopa tappamisesta; jopa heidän askeltensa paino muistutti toisiaan.
Se oli liikaa. Hänen täytyi päästä pois.

Malitia yllätti Archanumin eräänä yönä Kartanon alueen liepeillä – jotkut sanovat Malitian vieneen Archanumin paikalle valheen turvin, toiset taas uskovat Archanumin olleen tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen sisarenpoikansa aikeet.
Mutta tarpeeksi vahva Archanum ei ollut.

Minä en halunnut hänen lopettavan...
Minä halusin hänen pelkäävän.

Vangitsijoiden tullessa Malitia oli vain istunut paikoillaan, puolet kasvoistaan veressä ja vakavasti haavoittuneena, mykkänä.

Tilanne oli epätavallinen – Neuvoston läpi myllersivät sekavina sekä huojennus tapahtuneesta että järkytys Malitian teoista. Archanum oli jo pitkään ollut piikki heidän lihassaan, massiivinen ongelma muiden ongelmien joukossa. Myös tämän kasvatusmetodit istuivat huonosti itseään aristokraattisina pitävien kissojen joukossa – mitä jos kyseessä olisikin ollut tappo, vahinko? Kyllähän he kaikki tiesivät, mihin Archanum suuttuessaan pystyisi, ja Malitia oli jo pitkään suorastaan kerjännyt sitä joka teollaan, hakenut paikkaa jossa saada selkään.

Mutta Archanum oli kaikesta huolimatta Neuvoston jäsen.
Jos hänet "vain" tapettiin, vahingossa... mitä se olisi tehnyt Neuvoston vallalle, heidän kyvylleen suojella sekä muita että myös itseään?

Kun Malitian haavat olivat mitenkuten parantuneet ja hänet vietiin tuomarin eteen, oli tuomio selvä.
Murha. Karkoitus.

Muistan, että jotkut Neuvoston jäsenistä tulivat kera hiljaisten sanojen.
Että odota vuosi, vähän yli, niin kaikki ovat unohtaneet.
Että voisit tulla takaisin, jos joku sinun puolesta puhuu. Vaikka... Nepeta?

Eikö palaamiseen vaadita katumusta?
Ei....
Minä yksin kannan sen, minkä tein.

Malitiasta tuli kulkuri päälle 3-vuotiaana, ja Yhteisön myötä se hylkäsi nimensä ottaen uuden. Myräkkänä se kulki ihmisten parissa oppien heistä lisää – elämä kurjistui, mutta Myräkkä pystyi hengittämään, se oli vapaa odotuksista, muiden asettamista paineista. Se katui vain sitä, ettei enää koskaan voisi nähdä Nepetan puutarhaa, ei maata Kartanon ikkunan alla, mutta se ei ottaisi tekemäänsä takaisin, ei suostuisi myöntämään erhettään, ei yksinäisyytensä painoa.

Näin meni monta vuotta.
Se ei mennyt takaisin vuoden jälkeen – ei toisenkaan. Mutta nippusidettä se ei irrottanut, ei vaikka sille tuli useita mahdollisuuksia – ei vaikka sen paino oli toisinaan raskas, ainainen muisto.
Vaan sen poistaminen ilman Neuvoston lupaa olisi tuominnut hänet lopullisesti kulkuriksi, ilman lupausta mistään muusta. Toivoiko se? Ei se myöntäisi edes kysyttäessä.

Eräänä päivänä noin vuosi sitten kulkurin tielle tuli jotain sinne kuulumatonta – aristokraattinen kissa, Yhteisön tärkeimpiä jäseniä, Neuvoston osa. Hänen nimensä oli Kiura – ja Kiura vihasi kulkureita. Mutta Kiura myös halusi jotain, jonka kulkuri oli löytänyt ihmisten kansoittamasta Kaupungista – ja halusi tietää myös, olisiko Myräkästä hakemaan lisää ihmisille kuuluvia asioita. Tietynlaisia, tiettyä tarinaa kertovia. Kiura ei halunnut lääkkeitä, ei pehmeitä kankaita – hän halusi tietoa ihmisistä, näiden tavoista, siitä mitä tapahtui.

Sillä sille täytyi olla jokin syy, miksi ne olivat tällaisia.
Ja mikä tärkeintä... täytyi olla olemassa keino, jolla niistä päästäisiin iäksi.

Kiura ja Myräkkä vihasivat toisiaan, mutta tarvitsivat toisiaan; siinä missä Myräkkä yritti etsiä Kiuralle tietoa ihmisistä liikkumalla niiden keskuudessa, joutui Kiura nöyrtymään ja opettamaan Myräkälle lukutaidon. Heidän välinen yhteistyönsä toimi, vaikka persoonina he eivät voineet toisiaan sietää – mutta se tuli loppuunsa, kun koko Neuvosto Kiura muun muassa kohtasi loppunsa ihmisten suuhun.

Huhut ovat saavuttaneet nykyään kulkuritkin...